Parin viime vuoden aikana suomalaisessa työelämässä olen vähitellen tottunut kuulemaan keskeisen arvoviestin, joka on sekoitus ”vanhaa hyvää maailmaa” ja kotimaista teknologiaa. Perinteinen ihmisläheinen ”oikea maailma” ja ”oikeat kohtaamiset” ovat arvossaan ja teknologialla on lähinnä se rooli, että ”onneksi se on suomalaista”.  Arvostuksen kohteet ovat ihmisten face to face tapaaminen, perinteiset muistiinpanovälineet (ruutulehtiö), tavallisien kirjojen lukeminen, neuvominen ja tietäminen (ei tekeminen). Viestintäteknologiakin on tärkeää, mutta ei siksi että se luo tehokkuutta ja on hauskaa, vaan siksi että alaa johtaa suomalainen firma.

 Tämä on yleensä kerrottu minulle, ilman että olen asiaa edes ottanut puheeksi. Monesti tämän puheen aloittamisen sytykkeeksi  on riittänyt, että olen katsonut  tapahtuman tauolla iPhonesta tai iPadista sähköpostin, Hesarin uutiset tai Twitterin, vaikka ”oikeita” ihmisiä olisi ollut lähettyvillä. Kuulen usein, että oikea kirja ei kuole koskaan ja face to face tapaamiset ovat tärkeitä.

Toisaalta Nokian kommunikaattoria näpyttelevät saavat olla rauhassa. Heidät tulkitaan ”bisneshenkisiksi” ja kiireisiksi. iPhonen/iPadin  näytöllä Twitteriä sutiva henkilö edustaa jollain tavalla vaarallista uutta maailmaa, joka ei ole Nokian insinöörin kehittämää ja avainlipulla merkittyä.

Jos Suomi halutaan pitää  matkapuhelinten teknologisen kehityksen kärkijoukossa ja sosiaalisen median innovaatioiden kärkijoukosta halutaan nähdä edes perävalot, täytyy sosiaalisen median ilmiöistä ja mobiililaitteiden mahdollisuuksista olla myös kiinnostunut ja lisäksi käyttää ja kehittää niitä. Kyse ei ole enää siitä, että käytetään ylpeänä oman kansakunnan teknologista taidonnäytettä, vaan ylipäätänsä hyödynnetään teknologiaa, joka parantaa elämää ja tehostaa yhteiskuntaa. Nokia ei sillä pelastu, että kaikki suomalaiset ostavat Nokian puhelimet. Jopa Nokia hyötyy siitä, että kansasta viriää innovaatioita sekä hyvää keskustelua laitteiden hyödyntämiseen, muutakin teknologista ja viestinnällistä ekosysteemiä kuin yksi kännykkäjätti ja sen alihankkijat.

Kukaan ei ole mielestäni myöskään kyseenalaistanut ihmisten todellisen kohtaamisen tärkeyttä tai sitä että lukeminen kannattaa aina tai että paperikirja koskaan katoaisi. Totuus kuitenkin on, että pelkällä naamatusten keskustelulla ja painettujen kirjojen puolustamisella tuskin saa yhtään sosiaalisen median tai mobiiliteknologian innovaatiota aikaiseksi. Varsinkaan, jos kaikki keskittyvät vain neuvomaan, ilman että ryhtyisi itse tekemään mitään. Todellisuus on sitä, että teknologinen kehitys kulkee nyt sosiaalisen median viestinnän ja sähköisen tekstin ehdoilla ja näitä käytetään yhä enemmän mobiililaitteista, kuten älypuhelimista ja tableteista, eivätkä kaikki ole enää lähtöisin Suomesta.

Kukaan ei ole ottamassa keneltäkään sitä mahdollisuutta pois, että huoltoaseman kahvilassa voi edelleen lukea sanomalehteä ja vaihtaa kuulumiset tuttavien tai ventovieraiden kanssa. Ihminen tarvitsee ilman muuta livekontaktia tasapainoiseen elämään.  Kuitenkin mustavaloinen ajattelu todellisesta- ja ”virtuaalielämästä” sekä vihamielisyys ja defenssit teknologiaa, älypuhelimia, Facebookia, Twitteriä, sähkökirjaa ja ulkomaalaisia laitteita kohtaan eivät vie kohti yhteiskuntaa, jossa eletään tasapainossa ihmisten ja teknologian kanssa. Se vie kohti takapajulaa, jossa yhä useammat teknologiafirmat sulkevat  Suomessa ovensa kehityksen mennessä muualla eteenpäin.  Suomalaiset jäävät huoltoaseman kahvilaan mussutamaan karjalanpiirakkaa ja kyselemään, mikä on sosiaalisen median ansaintalogiikka ja mitä ihmettä Foursquare tsekkauksista hyötyy.

Mikko Manninen

Kirjoittaja on Mopaali-hankkeen projektipäällikkö