Vielä vuosi sitten olin perin tyytyväinen kotimaisen "älypuhelimen" käyttäjä. Soittamisen ja tekstiviestittämisen lisäksi käytin kapulaani satunnaiseen kuvaamiseen ja GPS-paikantamiseen. Lomareissuilla hyödynsin joitakin Nokian OVI-palvelusta löytämiäni matkailusovelluksia - ja siinä kaikki. Älykapulani nettiselainominaisuus jäi ensimmäisen yrityksen jälkeen käyttämättä. Tarvitsemani tieto löytyi nopeammin aukaisemalla PC, kuin nokialaisen selainsovellusta sormet maitohapoilla naksuttelemalla. Nokialainen ei ollut vanha, mutta iPhoneen ja muihin tarjolla oleviin kosketusnäyttöpuhelimiin verrattuna sen käyttöliittymä muistutti enemmän suossa tarpomista kuin tiedon valtameressä surffaamista.

Omatuntoni kanssa pitkään taisteltuani päädyin lopulta kokeilemaan kilpailijoiden älypuhelinteknologiaa, niiden multitouch-kosketuksen ja pikavalikkojen sipaisemisen suloutta. Mutten vastarannan kiiskinä halunnut mennä massan mukana, enkä langeta operaattorin kytkykauppaan. Niinpä päädyin Googlen Android-käyttöjärjestelmällä varustettuun korealaisuutuuteen. "Enkä ole katunut".

Tänään aasialainen Android-leluni on kaikessa mukana. PC on minulle enää pelkkä kirjoituskone. LED-valaistu, kompakti monitoimi-ihmeeni hoitaa liki kaiken muun viestintätarpeeni. Sillä hoidan sosiaalisen verkostoitumiseni, statuspäivitykset, mikrobloggaamiset, meilaamiset, nettiselaamiset ja tiedon arkistoinnin. Se on minulle aamuvarhaisesta lähtien herätyskello, kalenteri, sihteeri, verkkolehti, kirjasto, lukulaite ja tietosanakirja. Se on myös radio, musiikkiarkisto, videosoitin, kuva-albumi, pelikone, kartanlukija, keltaiset sivut, moninaisten harrastuksieni apuväline ja paljon paljon muuta.